NAULELMA

Joskus alkuaikoina blogeja lueskellessani kummastelin kaiken maailman  fragmentteja ja sanaväännöksiä, trendistä huolimatta en nähnyt niiden yhteyttä runouteen. En tiedä vaikuttivatko ne alitajuisesti, mutta jossain vaiheessa koin ahaa-elämyksen. Olin varma, että kielen mahdollisuudet ihan yksinkertaisimmassa muuntelussaan on jo ryöstöviljelty. Olin kuitenkin väärässä. Lukiessani olen usein harrastanut ns. hedelmällistä väärinlukemista ja muinaisina aikoina keksn sanoja, jotka kuulostivat suomalaisilta sanoilta, mutta joilla ei ollut paikkaa merkityksen koodistossa. Meninpä kadottamaan senkin tiedoston.

Kielellä leikkiminen, palindromit, anagrammit, sanamuunnokset ja uusien (usein humorististen) sanontojen kehittäminen vanhojen pohjalta on aina kuulunut kielen ominaisuuksiin. Niillä ei välttämättä tarvitse olla sen suurempaa funktiota kuin että niitä yleensä voi tehdä.Netin aikakaudella tämä on helposti havaittavissa: erilaiset muunnokset ja yhdistelmät kukkivat mm. nimimerkeissä ja blogien nimissä. Miksipä jättää näitä asioita pelkästään kansan syvien rivien ja mainosmiesten varaan? Runoilijoille jos keille kuuluu vastuu kielen kehittämisestä, siis myös sanojen keksimisestä. Niiden ei aina tarvitse olla mystiikan ja salaisuuden verhoamia (lyriikka), vaan lähtökohtana voi pitää myös arkista käyttökieltä ja erityissanastoa. Tarkistuskierroksilla olen törmännyt sellaisiin riemastuttaviin sanoihin kuten psykokaappi, ydinpummi, desinahka, hikkalaatikko, vaalikääryleet, karvainvalta, viehetysvoima, haikuluotain, suolaimet, meisselitys, tiurismi, bylsimys, melatorstai, aisanajaja, posliiniasema jne.

Mutta onko tällä kaikella mitään saavutettavissa? Sanamuunnokset tarjoavat mahdollisuuden kirpeään satiiriin, mutta nauru voi olla myös hyväntahtoista, kohdettaan rakastavaa. Parhaimmillaan voi tavoittaa jotain ytimekästä ja runouden syvimpiä kerroksia luotaavaa materiaalia. Toki usein kieli kääntyy banaaliksi ja alatyyliseksi, lukija päättäköön onko kyse enemmän kielen ominaisuuksista vai kirjoittajan likaisesta mielihuvituksesta. Kevyilläkin ilmaisuilla voi olla toinen puolensa, haudanraskas. Tabuja ei voi kuitenkaan kuovassa toiminnassa väistellä.

Suomen kielen rakenne suosii yhdyssanoja. Tavoitteena on löytää uudelle sanalle mahdollisimman monimerkityksellinen asema. Tämä voi löytyä yhdyssanan metaforisesta luonteesta, sanojen pohjalla olevista useista merkityksistä tai uuden sanan suhteesta sanann taustalla oleviin rakennuspalikoihin. Kontekstilla on myös vaikutusta, sama sana voi kaikua erilaisissa asiayhteyksissä toisistaan suurestikin poiketen, jopa vastakkaisesti. Löydettyjä tahi etsittyjä, en kuitenkaan halua luopua kielen tärkeimmästä ominaisuudesta, viestinnästä. Dada ja L=A=N=G=U=A=G=E jääköön muille, tyydyn arkiminimalismiin.

Osa sanoista hakeutuu sointuvuuden, osa klassisen estetiikan pariin. Onnistuneelle sanalle (+yhdistelmälle) on ominaista tietty napakkuus, yllättävyys, moniaalle aukeavuus, kauneus voi kyllä jäädä merkitysten jyräämäksi. Mielleyhtymä ja sanasta saatava elämys voi olla vahva vaikkei se yhdistyisikään mihinkään selkeään merkitykseen. Kirjain-, tavu- ja sanaheittojen lisäksi syntyy toisinaan perinteisiä uudussanoja, väännöksiin kiinnittymättömiä.

Rapatessa roiskuu eli huditkin ovat sallittuja. Yhdelle onnistunut sana on toiselle ala-arvoinen tai mitäänsanomaton. Sanallinen palaute on aina tervetullutta reaktionapeista huolimatta. Ja koska sanat ovat ilmaisia, kuulisin mielelläni kommentin tai linkin muodossa mahdollisesta uusiokäytöstä.